Kimi Räikkönen on aina ollut yksi Formula 1:n salaperäisimmistä hahmoista – mies, joka kykeni hiljentämään huoneen pelkällä olankohautuksella ja sulattamaan lehdistötilaisuuden yhdellä ilmeettömällä repliikillä. Mutta jäisen ulkokuoren alla piilee Kimin puoli, jonka fanit harvoin tunnustavat: ne muutamat, hyvin erityiset asiat, joita hän todella pelkää. Ei nopeutta. Ei vaaraa. Eivät 340 km/h mutkan ohuet reunat. Ne eivät koskaan järkyttäneet häntä. Sen sijaan häntä huolestuttivat ne lajin osat, joita useimmat muut jahtaavat – huomio, odotukset ja jatkuva vaatimus suoriutua ohjaamon ulkopuolella.
Räikköselle mediasirkus oli aina äänekkäämpi kuin moottorit. Jokainen hänen kasvoilleen työnnetty mikrofoni, jokainen tarpeeton kysymys, jokainen yksinkertaisen lainauksen ympärille rakennettu dramaattinen otsikko – näitä hetkiä hän pelkäsi enemmän kuin ratti-ratti-taistelua. Hän pelkäsi tulevansa hahmoksi kuljettajan sijaan, lajin symboliksi eikä mieheksi, joka yksinkertaisesti rakastaisi kilpa-ajon puhtautta. Hänen kieltäytymisensä olla mukana ei ollut ylimielisyyttä; se oli itsepuolustusta. Kimi piti kiinni yhdestä asiasta, jota hän arvosti eniten: vapaudestaan.
Tämä pelko henkilökohtaisen tilansa, yksityisyytensä ja itsenäisyytensä menettämisestä muovasi lähes jokaista hänen tekemäänsä päätöstä. Kun toiset hoitivat julkisuuskuvaansa huolellisesti, Kimi vältti sitä kokonaan. Kun toiset rakensivat brändejä, hän rakensi elämän kaukana varikkomelusta. Enemmän kuin mitään muuta hän pelkäsi jäävänsä loukkuun maailmaan, jossa hänen ei sallittu vain olla – elää omilla ehdoillaan, kaukana valokeilasta, kaukana alan jatkuvista katseista.
Ja sitten oli hiljainen kysymys, joka leijui hänen uransa loppupuolella: Mitä Kimi Räikköselle tapahtuu, kun kilpa-ajot loppuvat? Hän ei koskaan myöntänyt sitä avoimesti, mutta jopa fanit aistivat sen – ajatus elämästä ilman kilpa-ajoa oli vierasta maastoa. Ei pelottavaa kuten vaara tai loukkaantuminen, mutta syvemmällä tavalla häiritsevää. Kilpa-ajoissa hän tunsi olonsa elävämmäksi, vapaammaksi ja omaksi itsekseen. Tämän varmuuden menettäminen oli kenties ainoa hetki, jolloin Jäämiehen legendaarinen rauha todella koeteltiin.
Silti, vaikka nämä piilevät pelot olivatkin olemassa, yksi asia ei koskaan muuttunut: rata ei koskaan järkyttänyt Kimiä. Nopeus, kaaos, arvaamaton sää, mekaaniset viat, paineen alla olevat hetket, mestaruusottelut – nämä eivät olleet hänelle mitään. Hän käsitteli vaaraa samalla vaivattomuudella kuin hän torjui juorut. Juuri ne asiat, jotka kauhistuttaisivat muita kuljettajia, olivat hänelle vain taustamelua. Se ei ollut uhmakkuutta; se oli sitä, kuka hän oli. Auto oli hänen pyhäkkönsä. Kilpailu oli hänen kielensä. Hiljaisuus oli hänen kilpensä.
Ja juuri se tekee Räikkösen tarinasta niin ainutlaatuisen mukaansatempaavan. Hän ei ollut peloton – hän yksinkertaisesti pelkäsi erilaisia asioita. Ei kilpa-ajon fyysisiä riskejä, vaan sitä ympäröivää ihmismaailmaa. Ei radalla käyty taistelu, vaan häkki, jonka kuuluisuus yritti rakentaa hänen ympärilleen. Kaikesta huolimatta hän pysyi häiriintymättömänä, koskemattomana ja täysin omana itsenään.
Lopulta Kimi Räikkösen suurin voitto ei ollut mestaruus tai paluu.
Se oli identiteetin säilyttäminen lajissa, joka oli päättänyt muokata häntä uudelleen.
Ja se, enemmän kuin mikään pokaali, on se, mikä todella määrittelee Jäämiehen.
