Formula 1:ssä on hetkiä, jotka tulevat varoittamatta – ei dramaattista nousua, ei radiopuheluita, ei suuria julistuksia. Vain hiljaisuus. Ja sitten historiaa. Yksi näistä hetkistä kuuluu Kimi Räikköselle, kuljettajalle, jonka legenda ei luotu sanoin, vaan raa’alla nopeudella.
Tuolla unohtumattomalla kierroksella katsomot olivat täynnä, jännitys oli kovaa, mutta kaikki tuntui oudon rauhalliselta. Räikkönen kiihtyi viimeisestä mutkasta lähes vaivattomalta tuntuvalla tarkkuudella. Ei pyörien sutimista. Ei korjausta. Vain puhdas voiman vapautus. Seurauksena ei ollut kaaos – vaan hallinta äärirajoillaan.
Auton kiihdyttäessä kävi selväksi, ettei kyseessä ollut tavallinen kierros. Jokainen jarrutuspiste oli myöhässä, mutta täydellinen. Jokainen kärki osui millimetrin tarkkuudella. Kilpailijat painostivat kovaa, mutta kukaan ei päässyt koskemaan ajanottonäytöillä sektori sektorilta näkyvää aikaa. Kierros ei ollut vain nopea – se oli puhdas.
Ainutlaatuisena sen teki paitsi nopeus, myös tapa, jolla se esitettiin. Räikkönen ei juhlinut. Hän ei lyönyt radiota tai tulvinut tunteita radioon. Kun hänelle kerrottiin kierrosajasta, hänen vastauksensa oli tyypillisesti hillitty – lähes välinpitämätön. Hänelle se oli yksinkertaisesti oikein tehty työ.
Juuri tuo tyyneys teki hetkestä ikonisen. Jatkuvan melun – mediapaineen, tiimipolitiikan ja jatkuvan tarkastelun – aikakaudella Räikkönen ilmensi jotain harvinaista: selkeyttä. Kun muut jahtasivat täydellisyyttä, hän saavutti sen.
Kierros muistutti siitä, miltä Formula 1 näyttää korkeimmalla tasollaan. Ei teatraalisuutta. Ei ylilyöntejä. Vain kuljettaja, kone ja fysiikan ehdoton kärki. Insinöörit analysoivat sitä vuosia. Fanit toistavat sitä loputtomasti. Kommentaattorit kamppailivat löytääkseen tarpeeksi vahvoja sanoja.
Ja silti, sopivasti, Räikkönen jatkoi lähes välittömästi. Koska hänen kaltaisensa legendat eivät viipyile valokeilassa. He kulkevat sen läpi hiljaa – jättäen ennätyksiä ja hiljaisuuden jälkeensä.
Se oli myrsky.
Ja ennen sitä oli vain Kimi.
