Kimi Räikkönen, mies, joka määritteli Formula 1:n aikakauden jäisellä tyyneydellään ja suorasukaisella rehellisyydellään, on jälleen kerran muistuttanut maailmaa siitä, miksi fanit ihailivat häntä – ei siksi, että hän yritti olla joku muu, vaan yksinkertaisesti siksi, että hän oli oma itsensä. Äskettäisessä pohdinnassaan suomalainen maailmanmestari myönsi, ettei hän koskaan oikein ymmärtänyt, miksi ihmiset tunsivat vetoa häneen, vitsaillen, että ehkä se johtui siitä, että hän oli ”jatkuvasti outo tai outo”.
Monille juuri se teki Räikkösestä erityisen. Lajissa, joka oli täynnä viimeisteltyjä PR-lausuntoja ja huolellisesti johdettuja persoonallisuuksia, Kimi erottui virkistävän inhimillisenä. Hän sanoi, mitä tunsi, usein ilman suodatinta, ja hän kilpaili keskittyneesti, joka rajoittui mekaaniseen tarkkuuteen. Ikonisesta ”Jätä minut rauhaan, tiedän mitä teen” -radioviestistään aina rauhallisiin juhlintoihin suurten voittojen jälkeen Räikkönen oli viileän irtautumisen ruumiillistuma – mutta paradoksaalisesti juuri tämä teki hänestä syvästi samaistuttavan.
Fanit näkivät hänessä puhtauden, joka on harvinaista nykyurheilussa: miehen, joka ei jahdannut kuuluisuutta, ei esiintynyt kameroille eikä muuttunut miellyttääkseen ketään. Hänen hiljaisuutensa puhui kovempaa kuin useimpien kuljettajien sanat, ja hänen satunnaiset kuivan huumorin välähdykset paljastivat yhtä terävän nokkeluuden kuin hänen ajovaistonsa.
Jopa eläkkeellä Kimin mystiikka pysyy ehjänä. Hän ei jahtaa parrasvaloja – hän yksinkertaisesti elää elämäänsä omilla ehdoillaan. Ja ehkä se on todellinen vastaus hänen kysymykseensä. Formula 1 -fanit rakastivat häntä, eivät hänen omituisuudestaan huolimatta, vaan sen ansiosta. Räikkösen aitous, omituisuudet ja hiljainen vahvuus tekivät hänestä unohtumattoman – legendan, joka todisti, että ”jatkuvaa omituisuutta” voi itse asiassa jatkuvasti ihailla.
